Norsussa on paljon pestävää ja viitakossa on kärmeksiä!

Tänään herättiin aikaisin, ehkä vähän liiankin, koska tiedossa ollut retki laittoi ajatukset surraamaan kaikesta siitä, mitä tiesimme olevan tulossa. Taksi tuli hakemaan hotellilta yhdeksältä kuskinaan Lala joka kertoi että tällä kokoonpanolla mennään koko päivä. Ensiksi huristeltiin elefantti reservaattiin syöttämään ja pesemään norsuja. Jokainen norsu pestään noin joka toinen tai kolmas päivä. Enempää ei pestä, koska kylpyjen pitää olla norsuille iloista ja mieluista puuhaa, ei missään nimessä pakotettua tai työtä.
 

Meitä vastassa oli 32-vuotias, 3200 kiloinen, rauhallinen Some-But. Some-Butia kuvataan rauhalliseksi ja hiljaisuutta rakastavaksi norsuksi, joka pelkää koneiden ja moottoreiden ääniä ja on vähän ronkeli syömiensä vihannesten suhteen. Mikä tahansa tarjottu ruohon tupsu ei kelpaa, vaan hänen pitää itse saada valita syömisensä. Norsu syö noin 10% elopainostaan joka päivä. Eli evästä pitää olla päivittäin yli 300 kiloa. Kun lähestyimme norsuja, ne ruokailivat parhaillaan palmun oksia. Käteemme tuupattiin korit, jotka olivat täynnä pieniä banaaneja. Niitä sitten ojentelimme Some-But norsun kärsään, josta se kiireen vilkaa tunki banaanit poskeensa, kolme-neljä kiloa meni hujauksessa.
 

Kylpemään Some-But ohjattiin sille tuttua reittiä, eikä sitä tarvinnut sinne todellakaan houkutella. Se lähes hölkötti jokea kohti, ainoa kohta jossa se vähän jarrutteli oli jyrkkä joenpenkka, josta sen piti laskeutua veteen, hyvin Some-But siitä selviytyi. Kun löytyi sopiva syvennys joessa, norsu könähti kontalleen ja alkoi nauttia olostaan. Meistä vain Juha meni "Helga-neidin" kanssa kylpyyn, Eeva kuvaili rannalta.
 

 Kylvetys oli oikein hauskaa puuhaa, kipolla vettä norsun päälle ja harjaa perään. Etenkin se beban päällinen osa oli sen verran karstainen että parikymmentä kertaa piti vettä laittaa menemään ennenkuin pahin kerrostuma alkoi liueta. Ja Some-But silminnähden nautti toimituksesta. Välillä se puhalteli kärsällään veteen perämoottori-pieruääniä ja välillä hörisi muuten vaan. Tuon kokoiseksi veitikaksi sillä oli kyllä uskomaton tatsi, seisottiin ihan vieressä ja kun se vaihteli asentoa se todella varovaisesti siirteli niitä honkarakenteen hirsien kokoisia jalkojaan ettei vaan mitään sattuisi muille vedessä olijoille. Tätä ei muuten ihan heti unohda, Some-But on hyvä halaamaan kärsällään.

Kun norsu oli pesty puhtaaksi, se arvatenkin oli pian valmis pyörimään jälleen hiekassa, saadakseen taas itsensä norsujen arkiasuun. Kiitimme meille vettä tarjonnutta emäntää ja pakkauduimme uudelleen autoon.

Ajelimme pitkin teitä, loppumatka tällä etapilla muuttui aina vain enemmän viidakoksi. Metsä sakeni ja pimeni korkeiden puiden keskelle tehtyä kärrypolkua ajaessa. Täällä näimme isoja, todennäköisesti hyvin vanhoja puita. Palmujen runkojen ympärillä oli kerroksittain orkidean oksia ja muita symbioosilajeja. Köynnöskasvit risteilivät ristiin rastiin puista ja pensaista toisiin. Läpipääsemätöntä ryteikköä.

Tulla tupsahdimme pienelle aukiolle, jossa kuului kalketta ja pauketta, ihmisiä hyöri eri tehtävissä ja nenään tunki kahvin tuoksu. Meille tarjottiin nokipannukahvia, ennen raftausta. Hyvää kahvia olikin.
Ja niinpä kahvit juotuamme joen pengertä alas ja kapeahkolle bambulautalle istumaan. Kun Juhakin oli paikoillaan, lähti "lautturi" melomaan alas kirkasvetistä jokea. Syvyys vaihteli noin puolesta neljään metriä. Vesi oli kirkasta kuin kaivossa, mutta onneksi ei niin kylmää. Vähän toki aluksi puistatti, kun sandaalit ja takapuoli kastuivat  ensimmäisessä virran juoksussa. Lopulta ei ollut enää väliä minkä verran vettä roiskui tai uiko lautta aivan pinnalla vai 15 senttiä veden alla, kun housut ja jalat olivat jo valmiiksi märkinä.

Mutta se joki ja viidakko ympärillä, mikä rauha! Vain joki, lautta, viidakko ja me. Joen rannat olivat täynnä erilaisia kasveja, joen yli kaartuvia puita, hakoja, oksia ja arvatenkin lukuisia eläimiä. Livuimme ohi liskon ja kilpikonnan. Ajelimme myös kahden käärmeen alitse, jotka olivat löytäneet leppoisat paikat puiden oksilta. Kumpaakaan emme taatusti olisi nähneet, ellei lautturi olisi niitä meille osoittanut. Kuin oksia tai vähän paksumpia liaaneja, mutta havaittuina selviä luikertelevia matelijoita. Onneksi eivät päättäneet hypätä niskaan.  

Siellä jossain se kärmes luuraa

Pieni kilppari oksalla

Rantauduttiin vajaan neljän kilometrin reissun jälkeen ja nautittiin hetki vedestä ja paikallisesta kookosjälkiruokaherkusta. Oli muuten hyvää!

Seuraava kohde oli sitten pykälää eksoottisemmassa paikassa, Thaimaan armeijan alueella. Tänne Lala oli jo ajoissa tilannut meille kulkuluvat ja porttiproseduurit sujuivat varsin mallikkaasti. Alueella on isompi merikilpikonnien suojelukeskus, äsken kuoriutuneet kilpikonnan poikaset tuodaan tänne "turvakotiin" uhilta suojaan ja kasvatetaan ikätovereidensa kanssa aina allasta tarpeen mukaan vaihtaen, kunnes ne ovat luontoon palautusikäisiä, eli vähintää  9 kk ikäisiä.

Projektiin kuuluu lisäksi Similian saarilla muutama luonnonsuojelukohde, jonne ei saa mennä ja sinne näitä veitikoita vapautetaan tasaiseen tahtiin. Muutama konna on kuulemma vuosien saatossa tullut kolkuttelemaan rantaa, että eikö pääsisi takaisin valmiin buffetpöydän altaaseen, kun meressä ruoan hankinta on niin työlästä. Aina ne on uskollisesti palautettu saarille. Ensimmäisissä altaissa oli kukauden ikäisiä, suloisia vauvakilppareita. Siitä edeten kilpparit olivat vanhempia ja isompia. Puolen vuoden ikäisten kilppareiden yhdessä altaassa oli menossa siivousoperaatio. Kilpikonnat nostettiin altaasta yksi kerrallaan, huuhdeltiin ja siirrettiin puhtaaseen altaaseen, jotta aiempi saatii puhdistettua. Työssä oli puolenkymmentä vapaaehtoista kansainvälistä nuorta.
 
Viimeisessä altaassa oli jo aikuisia, parinkin vuoden ikäisiä konnia, joilla oli joitain vaivoja ja sairauksia jonka vuoksi ne eivät olisi pärjänneet luonnosssa, mutta niitä ei ole kuitenkaan haluttu uhrata.

Lalan kollegan 4-vuotias poika on hulluna kilpikonniin ja aina kun hän kuulee, että tänne tulee joku vierailu, hänellä tulee vatsa kipeäksi ja täytyy jäädä pois koulusta. Ja koska äiti tekee näitä oppaan hommia myös, vesseli tulee mielellään Lalan kyytiin kilppareita katsomaan. Oli kiva pikkukaveri, joka nukahti autoon ennen kuin oltiin hotellin portilla.

Tähän se tsunami tän heitti

Seuraavaksi käytiin syömässä lounas paikallisessa kurssikeskuksessa. Pöytään tuotiin niin paljon kaikkea jumalaisen hyvää thaiherkkua napsijoista uppopaistettuihin katkoihin unohtamatta maittavaa Toon Yum Gon keittoa. Onneksi se jälkiruoka oli syöty jo siellä raftauksen maalissa, täällä ei olisi hyvällä tahdollakaan uponnut enää mitään. Emäntä kyseli eikö ruoka ollut hyvää kun jäi niin paljon jäljelle. Kerroimme että olemme kyllä isoja, mutta emme niin isoja!

Lala pakkasi porukan taas autoon ja mentiin vuorille viidakkovesiputousta ihmettelemään. Häpeilemättä täällä esitellään aika pientä vuoripuropahaista. Kyllä suomalaisilla ei ole mitään hävettävää esitellä omia tunturipurojaan ja metsälampiaan. Turha kainous pois ja rinta rottingila näyttämään kaunista luontoamme.
Kovin kaunis oli vuoripuro, mutta vesi oli sen verran "raikasta", että unohdimme hurskaan aikomuksemme uida siellä. Ihailimme maisemia vartin verran, jonka jälkeen Lala palautti meidät hotellille.

Iltapäivä meni ranalla jumalatonta kuvakattausta läppärille siirrelessä, blogin alkuja kirjoitellessa ja Juhan käydessä hieronnassa.

Illalla taaperrettiin kylälle Siam nimiseen ravintolaan jota todellakin voi suositella. Safka oli ihan jumalaista ja kun Eevan Hot Pot valmistettiin niin kokkipoika hilpaisi pannun kanssa keskelle katua ja liekitti annoksen varmaan bensalla liekit huomioiden! Mutta loistavaa evästä oli!