Loppuviikko meni yleisessä ihmettelyssä. Pari pientä saderintamaa kulki alueen yli ja niiden väleissä lähinnä käveltiin ympäri lähiseutuja ja askarreltiin parempaa evästä.
Tämä seutu kuuluu Teveren laaksoon, ja Tiber joki, joka virtaa Rooman läpi, saa alkunsa vähän matkan päästä täältä, vuorilta. Niitä alkulähteitä käytiin keskiviikkona etsimässä. Nimittäin jossain Todin ja Orvieton välissä åitäisi olla luonnonpuisto. Emme löytäneet, mutta sen sijaan löysimme hillittömiä hiekkaisia serpentiinniteitä, tosin ilman kaiteita. Tie päättyi johonkin lammaslaitumen tapaiseen ja auton kääntäminen oli melkoisen eksoottinen kokemus. Myöhemmin Marco kertoi meille, että juuri näiltä seuduilta ja vuorilta löydettiin maanalainen järvi, josta nyt tulee vesi paitsi Perugiaan myös kaikkialle lähialueille.
Lauantaina käytiin Marcon ja Lorellan kanssa pitkällä kävelylenkillä, jolla luonnollisesti pidettiin palautumistauko kylän trattoriassa, jonka emäntä alkaa jo luokitella meidät kalustoon kuuluviksi. Tää maaseutuelämä ylipäätään on ihan nastaa, kaikki moikkailee, ja iso osa myös pyrkii juttelemaan. Vaikkei olla täällä kuin kuukausi, niin aika hyvin täällä joukkoon sulautuu.
Kaupassa käyntiin saa kyllä varata aikaa. Siellä on välillä meininki kuin savolaisessa kyläkaupassa, jonne nonnot ja nonnat tulevat suorittamaan päivittäisten ostosten ohella myös sosiaalisen aktinsa! Mutta se kuuluu täällä elämään, naapureista pidetään huolta ja heidän kanssaan keskustellaan muutenkin kuin hyvää päivää sanomalla. Kaupan täti on kylässä tärkeä henkilö, hänen kanssaan kuuluu aina muutama sana vaihtaa, kun asioimassa käy.
Toinen huomionarvoisa seikka on nämä kylien trattoriat. Todellisia senioriväen sosiaalisen elämän keskuksia. Papat kokoontuu lasillisen ääreen pelaamaan korttia ja juttelemaan. Aina kun juomaa tilataan tulee snaksia pöytään. Täällä ei juoda, jos ei samalla edes suolapähkinöitä tai sipsejä natustella ja erityisesti humaltuminen on häpeällistä. Varsin suotava malli olisi Suomessakin toteutettavaksi, ei kai noi snaksit niin paljoa maksa, Conadin tukkupussi maksaa jotain puolitoista euroa ja siitä riittää viikoksi pikkukuppeihin jaettavaa.
Eli italialaisen arjen keskellä täällä elellään. Aamulla paukkuu kyyhkysten metsästäjien haulikot lähimetsissä. Ihmiset lähtevät palkkatöihinsä, kouluihinsa ja opintoihinsa ja myöhemmin illan tullen saattaa kylän torilla olla näyttävä ilotulitus! Ainahan sitä jotain pientä juhlaa pitää järjestää.
Tykkäämme kovasti tästä maalaiselämästä, poissa turistikeskuksista ja ruuhkista, niitä ollenkaan väheksymättä.
Sunnuntaina olikin sitten aivan erilaista meininkiä tarjolla. Lähdettiin Marcon kanssa La Castellanan ylämäkikilpailuja katsomaan Orvietoon. Kisa on klassikko italialaisen autourheilun puolella, ja joka vuosi reilut 200 reikäpäistä sankaria vetää urku auki ylämäkeen mitä erilaisemmalla kalustolla.
Ja nythän kaikki kuvat hävis bittiavaruuteen koko tapahtumasta, ainoot mitä löytyy on iltapäivällä ladatut lyhyet juutuuppivideot! Voiko vitutukseen kuolla? Kuvia oli lähemmäs sata ja todella komeeta kalustoa!
Eevalle tämä oli varsinaisesti ensimmäinen kerta moottoriurheilutapahtumassa, jos ei nuoruuden RC-autokisoja ja Kaanaan Kahinoita lasketa. Eli hienoa settiä luvassa. Käytiin aluksi katsomassa prototyyppien varikolla sekä kuvaamassa kalustoa ja sitten innolla kohti kisa-aluetta, jonne onneksi parkkipaikalta oli pikkubussikuljetus. Toki kiivettävää ylämäkeen jäi senkin jälkeen reilusti, ylämäkikisa kun oli kyseessä.
Ehdittiin sen verran myöhään paikalle, että ensimmäinen hauska klassikkoluokka oli jo tulossa alas mäeltä. Siinä sarjassa oli pelkästään vanhoja klassikoita Fiat 500, 600, vanhat Minit ja Escortit sun muut. Olis ollu kivaa katsoa miten leikkiauton kokoinen Fiat 500, johon on jotenkin saatu survottua 1200 kuutioinen kone, kiipeää mäkeä! Ne on oikeesti pieniä, ohessa kuva Eevasta yhden Fiat 500 vieressä. Tuollaiseen on aikoinaan Marco survonut kaksilapsisen perheensä ja ajanut lomalle Sisiliaan, 1000 km suuntaansa! Laukut oli viritelty auton rättikaton päälle naruilla, kun eivät muualle mahtuneet.
Harpottiin pitkin metsään raivattuja polkuja kohti katselualueita ja todettiin, että täällähän on meininki kuin Holmenkollenin kisoissa. Osa porukkaa oli tullut ilmeisesti jo aamuvarhaisella kunnollisten telttatuolien ja grillien ja eväiden kanssa paikalle. Ihaillen katsottiin nelosmutkan sisäkaarteen porukkaa, jolla oli jokunen tonkka viiniä, oliiveja, kinkkua, leipää ja kaikkea naposteltavaa vaikka koko viikonlopun ajalle. Selvästi tänne tullaan viihtymään, samalla kun katsotaan urhojen suorituksia noissa ylämäkiohjuksissaan.
Luokkia oli katsottaviksi parit kevyemmät ralli/rata-autot, kovemmat ralli- ja rallicros-laitteet. Sen jälkeen tuli GT-luokka, jossa ajajat kisasivat puolen miljoonan Porcheilla ja Ferrareilla ihan tunteella. Lopuksi tuli prototyypi- ja formula-autot. Siinä olikin sitten pihinää ja pauketta, kunnes vajaa parikymmentä autoa ennen kisan loppua tuli keskeytys. Yhdellä kuskilla hieman lipesi laite kädestä ja auto kiipesi penkalle kääntyen melkein ylösalaisin. Kuski kömpi onneksi pulkasta pois ja näytti, että kaikki hyvin. Henkilökunta alkoi puhdistaa rataa hiilikuituroskasta ja toimittaa auton raatoa jonnekin hieman turvallisempaan paikkaan. Me todettiin, että tämä olikin meidän osalta tässä, mennäämpä kotiin.
Käveltiin alas parkkipaikalle asti, kun ei jaksettu sitä sukkulabussia jäädä odottelemaan. Oltiin melkein perillä autolla, kun kuultiin ensimmäisten jäljellä olevista starttaavan. Hyvä aika lähteä. Marco ehti kotiin juuri ajoissa, ennen kuin Lorella olisi alkanut hermostua. Olivat lähdössä illaksi Nocera Umbraan Langobardi-juhlille, historian elävöittämistä koko kylän toimesta. Kyselivät meitä mukaan, olisi ollut tosi mielenkiintoista lähteä heidän mukaansa, mutta päätettiin jäädä huilaamaan kämpille, sillä huomenna tulee ystävämme, Kari ja Marja-Leena, viikoksi kylään. Meillä on aamulla aikainen lähtö Rooman Fiumichinon lentokentälle heitä vastaan.
Siitä ja sen jälkeen sitten myöhemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti