Pari patikointipäivää

Sunnuntaina päätettiin olla reippaita, kun kerran kaksi pivää oli enempi ja vähempi harrastettu juhlintatoimintaa. Yläkerran iltaterassilta on kaunis näkymä Monte Castello di Vibio nimiseen pieneen kaupunkiin, jossa on kyllä autolla useinkin vierailtu, mutta nyt tuli mieleen, että sinnehän voisi vaikka patikoida, eihän tuo ole matka eikä mikään.

Tuumasta toimeen, kuukkelikarttaan maalipiste ja reittiehdotukset jalkaisin. Kaikki tarjolla olevat reitit olivat noin 4,8 - 5 km ja kulkuajaksi tarjottiin tunti ja vartti. Hirveen optimistisia noi googlen ehdotukset...

Lähdettiin kiertämään kylään lännen kautta, alkuun mentiin Fratta Todinan läpi ja maantien vartta jokilaaksoon, jossa sillan jälkeen lähdettiin kiipeämään. Marcon kämpiltä on sinne joelle vajaa pari kilometriä matkaa, ja kaikki alamäkeen! Liian helppo alku, joka tuuditti valheelliseen uskoon, että kyllä toi menee melkein siihen kuukkelin ehdottamaan aikaan.

Eeva oli ottanut dementiahiihtosauvat mukaan ja onneksi pisti ne sillalla valmiiksi! Alkoi nimittäin varsinainen vaellus. Reitti meni pienten peltoteiden ja kujien kautta melko suoralla suuntauksella kohteeseen, jonne ei googlen mukaan sillalta ollut enää matkaa kuin 3,2 kilometriä. Tosin kiivettävää oli lähemmäs 350 m. Viisi kilometriä ylös ja toiset viisi alas kuulostaa helpohkolta, mutta lähes 30 asteen lämmössä 20 % jyrkkä rinne tuntuu vielä jyrkemmältä. Maisemat olivat upeita ja oliivilehdot sykähdyttävän kauniita. Niitä katseltiin hartaasti ja usein...

Kohde näkyy jo

Kuva ei kerro totuutta, 20% nousu

Kohde lähestyy

Melkein siellä, kuvan keskellä meidän kämpän katto

Via Dolorosaa voi mainita termeillä hikisen kuuma, jyrkkä, hapottava ja henkeen ottava, mutta kannatti mennä. Kaupunkihan on kaunis, suurin osa rakenuksista on 1400-luvulta ja itse kaupungin uusin rakennus on 1800-luvun alussa rakennettu Theatro Della Concordia, maailman pienin aito italialainen teatteri, Unescon maailmanperintökohde. Siellä olemme jo pari kertaa poikenneet ja eiköhän parin viikon päästä poiketa taas, kun tulee kavereitä Suomesta käymään.

Menimme tutulle torille, sille ainoalle aukiolle, joka tähän labyrinttiin mahtuu ja jossa on ainoa, päivisinkin auki oleva baari. Aukion laidalla on kylän kirkkokin ja ensimmäistä kertaa huomasimme sen olevan jopa auki! Katsastimme paikan ja totesimme sen varsin askeettiseksi normaaleihin katolisiin kirkkoihin verrattuna. Mutta ei se haitannut, baari oli auki ja nautimme vedet ja punaviinit katsellen komeita maisemia Todin suuntaan ja tasaillen sykkeitä ja hengitystä.

Theatro Della Concordia

Kaukaisuudessa  Todi

Paluumatkalle lähdettiin toista kautta, idän suunnalle. Alun asfalttitien jälkeen siirryttiin hiekkateille ja sen verran jyrkkiin mäkiin, että Eevan kävelysauvat ja nilkkatuki olivat varsin hyvä valinta tälle reitille. Meinasi sora lähteä valumaan jalkojen alla koko ajan. Reitti oli kuitenkin kaunis ja rauhallinen, muutama maalaistalo oli matkan varrella. Mitenhän ne tuonne kulkee, sillä tie ei varsinaisesti ollut mikään Ferrari-yhteensopiva, enempi Massey Ferguson tai muu traktorikalusto on varmaan paras vaihtoehto päästä pihaan. Ai niin, Lamborghini tekee myös traktoreita.

Yllätys tuli vastaan kun saavuttiin sillalle, jota pitkin piti mennä joen yli. Siltaa ei ollut, vain raunioituneet pätkät eri rannoilla. Eihän se joki kovin vuolas ja syvä tähän aikaan vuodesta ole, mutta kyllä se vaati silti kenkien riisumisen ja pienen kahlaamisen, että matka pääsi jatkumaan. Sitä 350 m nousua kun ei olisi enää viitsinyt tehdä uudelleen. Yli päästiin sujuvasti ja sitten ei ollutkaan enää kuin loppusuora kämpille, 1,5 km ja vain 100 m nousua. Loppupeleissä meni aika hyvin, menomatkaan meni googlen ehdottaman tunnin ja vartin sijaan tunti ja kolme varttia ja takaisin tuloon vain puolitoista tuntia.

Ja mennään tuosta yli että heilahtaa...

Illalla huilattiin ja tehtiin pastaa jalkoja lepuutellen.

Maanantaina oli vähän paikat kankeina ja jalat setsuuria, mutta jotainhan pitäisi tehdä ettei ihan veltostuisi. Löytyi Parco dei Sette Frati niminen kansallispuisto melko läheltä ja eikun sinne. Matkaa piti olla linnuntietä vain 15 km ja Orvieton tietä pitkinkin vain 25 km, mutta ajoajaksi google tarjosi tuntia! Kun lähdettiin ajamaan, asia selvisi.

Olihan mutkia ja mäkiä! Tuntiin se meni! Mutta ne maisemat, vähän harmitti kun ei ollut oikein paikkoja pysähtyä kuvaamaan. Jos olis ollut moottoripyörä alla, olis tullut touhutippa housuun varmaan viiden minuutin välein, niin makeita mutkia oli toinen toisensa perään koko matkan! Jos Orvietoon pitää mennä käymään, niin ei puhettakaan että käyttäisi sitä Todin kautta menevää nopeampaa tietä. Tää oli niin hieno!

Itse puisto oli myös hieno. Hyvin hoidettuja kävelyteitä, mukavia picnic paikkoja, upeita metsiä ja vuoriniittyjä ja kaikki aivan loistavan hyvin hoidettu ja siistejä. Täällä pidetään ilmeisesti paljon lähiseudun leirikouluja, ehkä partioleirejä ja muita, sillä alueelta löytyi monta ihan merkittyä telttaleiripaikkaa, joiden lähelle pääsee mönkijälläkin viemään painavammat tavarat.

Vuoren huipulta oli huikeat maisemat, ja opastetaulut missä kerrottiin alueen suojelluista eläinlajeista ja niiden esiintymäalueista. Se esitelty piikkisika olisi ollut kiva nähdä livenä! Ja taidettakin oli yläniityllä, patsaita ja installaatioita.

Pari tuntia siellä lirvahti kuin siivillä, mutta sitten oli melkein pakko lähteä takaisinpäin, Marcianon kautta, koska joitain elintarvikkeita oli pakko hankkia. Marcianon tie oli ihan yhtä loistavan mutkainen kuin Fratta Todinan suuntaankin. Alussa löytyi onneksi yksi maisemankatselu levike joka hyödynnettiin ja kuvailtiin kauempana siintäviä Apenniinien vuoria. 

Marcianoon tultiin eri kautta kuin yleensä. Fratta Todinasta tai Perugiasta tullessa kaupunki jää jotenkin sivuun ja ainoat mitkä löytyvät ovat Lidlin ja Coopin kaupat. Koko muu melkein 20 000 asukkaan kaupunki jää ihan näkemättä. Nyt sekin sitten nähtiin. Hieman uutta, hieman vanhaa, mutta silti ihan kivan oloinen  kaupunki äkkinäkemältä. Varmaan sielläkin voisi joskus poiketa ihan ajan kanssa, tuossa vieressä kun on.

Ja kämpille oleilemaan, mitä nyt Juha totesi että "huonosta muistista saa koko hippi kärsiä" ja käveli kylän pikku Conadiin hakemaan munia jotka oli unohtanut ostaa Marcianosta. Pariin kilometrin pikkulenkki kolmenkymmenen asteen lämmössä, mutta onneksi vain 100 m korkeuseroa. Paikalliset papat trattorian terassilla huutelivat taas, että joko oot opetellut paikallisen korttipakan ja tuutko punaviinille. Moikkasin, mutta vastustin kiusausta, oli noi munat tuossa kassissa.

Ilta meni sitten rennommin ja huomista suunnitellen. Syötiin terassilla, koska tähtitaivas ja +28 lämmintä!